Kaikilla ihmisillä on satunnaisesti vaikeita hetkiä ja ajanjaksoja. Ne kuuluvat oleellisena osana normaaliin elämään eikä yhdenkään ihmisen elämä ole pelkkää nousukiitoa ja skumppahuumaa vuodesta toiseen. Jos muuta väitetään, niin se on valheellista tuotantoa.
Sitten on niitä ihmisiä, joilla tuntuu olevan kompurointia koko rahan edestä. Krooniset ja elämänlaatua heikentävät sairaudet vaikeuttavat perusarjen hallintaa tauotta. Hetken kun kuvittelee olevansa jotenkin kaiken ylipäällikkö, tulee puskasta turpaan niin, että taas ollaan kumossa ja kunnolla. Toki tätäkin kaatumista ja ylösnousua kutsutaan elämäksi. Joskus kuitenkin toivoisi, että olisi edes hetken aikaa tasaista ja saisi elää häiriöttä.
Merkittävin asia kroonikon elämässä on se, ettei ajaudu katkeruuteen. Olisi äärimmäisen helppoa ja tavallaan myös houkuttelevaa käpertyä ja saastuttaa itsensä synkillä ajatuksilla. Mikäs sen mauttomampaa kuin esiintyä säälihuomiota keräväänä määkijänä. Kyllä te tiedätte ne ihmiset.
Teillä muilla on niin helppoa, mutta minä joudun tässä nyt taistelemaan koko ajan, yhyy ja nyyh.
Rasittavaa. Ihan jo pelkkänä ajatusleikkinä.
Krooninen sairastaminen toki vaatii erityistoimenpiteitä ja tolkutonta huomiota. Se vaatii jatkuvaa tarkkailua, kehon viestiliikenteen tulkintaa ja se vaatii etenkin luopumista. Ei voi elää spontaania ja huoletonta elämää eikä voi hetkeksikään unohtaa niitä tekijöitä, jotka vaativat kaiken. Täytyy olla terävänä. Koko ajan.
Joskus uuvuttaa. Tekee mieli paiskata murheet takaovesta tunkiolle ja unohtaa haasteet. Jättää huomiotta ne tekijät, joita on väijyttävä valppaana. On ihanaa fantasioida tympeyden keskellä normaalista elämästä ja siitä, minkälaista arki oireettomilla ja terveillä on. Hetkellisen mässäämisen jälkeen tulee kuitenkin paluu realiteetteihin ja on vain pakko kerätä itsensä kokoon. Ei ole vaihtoehtoja.
Krooninen sairastaminen näkyy ja kuuluu myös sosiaalisessa elämässä. Huonovointisena ei mennä töihin eikä tavata ihmisiä. Myrkylliset ihmissuhteet on ollut pakko heivata jo aikoja sitten pois ihan sen vuoksi, että yhtään ylimääräistä kuormittavuutta ei tarvita. Kaikenlaiset sovitut tapahtumat on voinut unohtaa, koska ei voi luottaa omaan oloonsa edes paria tuntia enempää. Saatika sitten, että suunnittelisi kahvittelua suurempaa. Ei. Ei vain voi. Ystävyysuhteet eivät juurikaan kestä sitä, että toinen osapuoli läähättää sohvalla ja peruu toistuvasti tapaamisia.
Sekin on ollut pakko hyväksyä, että sosiaalinen verkosto on kapeutunut. Ihmisiä vihaavalle se ei ole ongelma, mutta muille ehkä melkoinen menetys😀 Harmillista kuitenkin kaikille, koska muutaman ihmisen jokainen kuitenkin tarvitsee elämäänsä. Kenenkään ei ole hyvä olla koko ajan yksin❤
Surullista on se, että terveysvammaisen elämää ei ulkopuoliset ymmärrä. En tarkoita, että sairauksista täytyisi tehdä mitään draamaa, mutta sekin riittäisi, jos ihmiset edes minuutiksi yrittäisivät asettua kroonikon housuihin. Se valtava työ, jonka jokaisen päivän eteen joutuu saa tehdä, imaisee niin himmeän määrän virtaa, ettei siinä enää jaksa kauheasti innostua muusta. Energia on jaettava ja valitettavasti se menee ensisijaisesti selviytymiseen. Ei korkokenkäkeskusteluihin.
Toisaalta on turha olettaa, että muilla riittäisi ymmärrystä sellaiseen, mitä ei ole itse kokenut. Ei perusterve ihminen ymmärrä, miltä tuntuu joka aamu arpoa omaa vointia ja miltä tuntuu kamppailla liitännäissairauksia vastaan joka päivä. Toisaalta terveet eivät kyllä myöskään tiedä sitä, miltä osavoitto tuntuu ja miten upeana elämänä näyttäytyy sen jälkeen, kun kompleksinen ongelma on selätetty. Se on sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi viedä. Eivät edes ne, jotka hevonkukkua jauhessaan tiedä mistään mitään.
Sairaudet voivat tehdä heikoksi, hauraaksi ja kyvyttömäksi. Tai sitten valtavan vahvaksi ja jykeväksi. Sellaiseksi emotionaaliseksi tankiksi, ettei ihan pienestä nytkähdä. Sen voi ihan itse valita❤
