Nääh. Olen miettinyt viime aikoina blogin ja Facebookin sulkemista. Jotenkin sellainen tunne, että kaikki on sanottu eikä mitään uutta ole tulossa. Arkielämän hektisyys vie kaiken energian ja kesäloman jälkeen on tulossa työelämässä sellaisia muutoksia, että virtaa ei varmasti ole jaossa enää kirjoittamiseen. Niin paljon kuin siitä pidänkin, se on kääntynyt nyt kuormittavaksi tekijäksi.
Tyypillisenä naaraana en osaa tehdä päätöksiä ja jahkailen 
Toisaalta olisi kiva aktivoitua ja ottaa uusi ote kirjoittamiseen. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole yhtään mitään sanottavaa.
Elämä sutii eteenpäin muuttumattomana. Samat kaurapuurot, samat maastavedot, samat työvuorot. Krooniset teemat, ilman hekumallisia huippuja. Päivät ja viikot vain kuluvat eikä mikään muutu. Ei siksi, että haluaisin mitään muutoksia. Elämä on ihan fine nyt näinkin. Ainoastaan tämä bloggaaminen on se kysymys, johon en löydä vastausta.
Ikävöin niitä aikoja, jolloin olin innostunut oman terveyden tonkija. Nyt kun sekin ongelma on ratkaistu ja vointi on stabiili, ei ole tarvetta kuluttaa aikaa metabolian metsästämiseen. En jaksa ottaa enää mitään kantaa ravintokeskusteluun tai ylipäänsä edes seurata trendejä. Vahvasti sellainen fiilis, että maailma voisi nyt pysähtyä myös terveysalan toimijoiden kohdalla.
Yksityisyrittäminen päättyi lopullisesti myös. Mentaalivalmennukset ovat loppuneet enkä tarjoile enää minkäänlaisia palveluja. Syynä yksinkertaisesti ajan ja energian puute. Päätyö haasteellisesti käyttäytyvien potilaiden parissa riittää eikä innostusta enää ole jaettavaksi työpäivien jälkeen.
En tiedä onko kenelläkään ehdotuksia tai ajatuksia tämän blogin suhteen. Mielelläni niitä ottaisin vastaan, jos sellaisia tulee. Oma kuuppa kun kolisee tyhjänä enkä osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä blogin suhteen 
